Katsoin tänään 14.10.2007 ensimmäisen anime-elokuvan, josta pidin: Studio Ghibli -elokuvastudion elokuvan Naapurini Totoro (japaniksi Tonari no Totoro). Sen kuvakerronta oli mukavan rauhallista ja juuri sopivan “hollywoodimaista” – täysin erilaista kuin millaiseksi olen animen mieltänyt.

Juoni lyhyesti

Naapurini Totoro kertoo kahdesta tyttölapsesta, Satsukista ja Meistä, jotka muuttavat isänsä kanssa maalle asuakseen lähempänä perheen äitiä, joka on sairaalassa pois muun perheen luota. Tytöt huomaavat, että henget kummittelevat heidän uudessa kodissaan ja että lähistöllä asustaa myös pyöreähköjä, karvaisia totoro-olentoja. Satsuki ja Mei seikkailevat metsässä asuvien taruolentojen kanssa, ja Satsuki kertoo tapahtumista äidilleen säännöllisesti kirjeitse. Elokuva on yleistunnelmaltaan lempeän rauhallinen, ja siitä jää pakostakin hyvä mieli.

Mielipiteeni

Kaikki aiemmat animepätkät, joita olen nähnyt, ovat olleet leikkaukseltaan joko tylsistyttävän hidastempoisia tai ärsyttävän kiivastahtisia. Nopeaan tempoon leikatut animet ovat olleet täynnä suojaviivojen ylityksiä ja muita kuvakerronnallisia “virheitä”. Hidastempoiset ovat olleet niin uolettavan tylsiä, että niitä ei ole jaksanut seurata juuri alkua pidemmälle.

Naapurini Totoro oli yllätys. Tarina on kerrottu mukavan leppoisasti, animaatio on miellyttävää silmälle, ja hellyttävät totoro-olennot ja kissabussi ovat uskottavia, vaikka ne kuvitteleekin ennen elokuvan näkemistä lähinnä lapsellisiksi.

Nyt taidan ymmärtää, miksi ihmiset katsovat animea – se voi sittenkin olla myös hyvää.

Tämä teksti on julkaistu torstaina 17. heinäkuuta 2008 kello 23.30 ja sen aiheena on Luokittelematon. Voit seurata tämän tekstin kommentteja RSS 2.0 -virran avulla. Voit kirjoittaa kommentin tai lähettää trackbackin omalta sivustoltasi.